Kyllä se pärjää

Äsken raahatessani tyttären eilen tuomia pyykkejä isossa ratkeilevassa kestokauppakassissa kuivaushuoneeseen, palasin ajatuksissani kuukauden takaiseen muuttopäivään. Kaikki kävi melko lailla äkkiä. Vaikka poismuutosta oli puhuttu jo kuukausia, se tuntui silti kaukaiselta tulevaisuuden asialta. Mutta sopiva asunto läheltä opintoja löytyi yllättävän nopeasti ja ennen kuin kunnolla ehdin tajuta, oli vuokrasopimus allekirjoitettu ja takuuvuokra maksettu. Kotivakuutus, sähkösopimus, osoitteenmuutosilmoitus. Kaikki hoidettu.

Tai melkein kaikki. Muutamaa päivää ennen muuttoa mies tiedustelee tyttären kaverilta onko tällä autossaan peräkoukkua. Miehet ajattelevat sellaisia yhtälöitä, farmarin peräkontin tilavuutta ja peräkoukkuja. ”Saadaan sitten helposti yhdellä reissulla tavarat vietyä”, hän selventää. ”Iskä, mulla on yks Ikean kassillinen tavaraa”, tytär huomauttaa. Alkaa naurattaa, sillä se on aika lailla totta.

Tämän yhtälön lopputulemana juoksemme muuttopäivänä ympäri kaupunkia etsimässä sopivaa sänkyä ja ruokapöytää.

Kohtuuhintaiset sopivan levyiset sängyt ovat kiven alla, tilaustavaraa. Sama juttu pienten ruokailuryhmien kanssa. On elokuu ja kaikki kaupunkiin muuttaneet opiskelijat sisustavat asuntojaan niin, että kuhina käy ja pieni haikeanlila itsenäistymisen pilvi leijuu kampuksien yllä, kun äidit ja isät kanniskelevat eksyneen näköisinä banaanilaatikoissa eriparisia juomalaseja ja lautasia ylös ja alas hissillisten ja hissittömien opiskelijakerrostalojen rappukäytäviä pitkin. Poistuvat lopulta kädet tyhjinä autoihinsa ja ajavat tyhjin takapenkein hiljeneviin koteihinsa, vakuutellen matkalla toinen toisilleen ja itselleen, että kyllä se pärjää.

Jyskissä myyjä myy meille kalliimman sängyn halvemman hinnalla, rempseä, iloinen asiakaspalvelija. Jippii, pysymme budjetissa. Kaupungin viimeinen pieni ruokapöytä löytyy saman liikkeen varastosta. Sotkassa on mattoale, saamme hillitynvärisen olohuoneen maton miltei ilmaiseksi. Sittarissa olen kierrellyt kodinosaston alekoria muutaman päivän, tänään päätän jo parkkipaikalla, että jos vihreän sävyinen Vallilan maisemaprinttiverho on vielä siellä, raaskin sen ostaa. Onhan se, takerrun siihen kuin viimeiseen oljenkorteen onnellisena, kukaan muu ei ole ehtinyt ensin!

Rahisutan yhtä rengastaan jumittavaa ostoskoria pitkin kaupan käytäviä ja tunnen oloni yhtä rammaksi kuin se. Minun lapseni lähtee kotoa ja minun on se hyväksyttävä, annettava siipien kantaa. Puhallan siipien alle ilmaa korillisella tiskiainetta, siivousvälineitä, tiskiainetta, leivinpaperia ja kaikkea sitä mitä kodissa tarvitaan. Omassa kodissa, jossa lapseni tulee asumaan ilman minua. Huolehdin myös, ettei jälkikasvuni joudu kulkemaan tukka likaisena pitkin uuden kotipaikkakuntansa katuja, ostan shampoota, hoitoainetta ja hetken mietittyäni myös hiuslakkaa, hammastahnaa, deodoranttia ja tamponeja.

Ruokaosastolta mukaan tarttuu pienen ulkonaliikkumiskieltotilanteen verran kuivamuonaa. Ketsuppia pitää tietysti myös olla jääkapissa ja aloituspaketti maitoa, leipää, juustoa, margariinia… Kori alkaa vyöryä yli. Minä olen vyörymässä yli. Kannan käsivarret venyen tyttären survivalaloitusyllätyskassit autoon ja päätän, että sitä en nyt saa tehdä, en saa vyöryä yli. Minun tulee antaa tilaa, päästää irti. Päätän, etten osta enää ainakaan kovin paljoa enempää. Mutta nämä nyt sentään, ihan vain kertoakseni, että vaikka päästän irti, hän saa pitää kiinni, niin kauan kuin haluaa, sen verran kuin on tarpeen.

Päästän irti ja tiedän, että tämä lapsi, jonka olen saattanut koulun pihaan ekaluokan ensimmäisenä päivänä, jonka mahdollisista yläasteen aikaisista päihdekokeiluista olen ollut huolesta sairas, jonka ensimmäisiä sydänsuruja olen aikoinani kantanut rintani alla raskaampana kuin omiani koskaan, tämä lapsi pärjää. Valitsee omat polkunsa ja tekee omat ratkaisunsa, on vahva ja riittävän pehmeä, erottaa oikean ja väärän niin kuin olen koettanut opettaa.

Kyllä se pärjää.

Tietoja kahil77

Hei, kiva jos sua kiinnostaa, että mitä täältä löytyy. Täällä olen minä, oikein mihinkään kategoriaan sopimaton vähän sitä sun tätä oleva nuori nelikymppinen mutsi. Sitä joo kaikista eniten ehkä, äiti, jolle on annettu rakkauden hedelmiä neljä kappaletta. Kolme näistä tyypeistä hilluu enemmän tai vähemmän teini-ikäisinä edelleen tässä ahtaassa reilun sadan neliön kerrostalokämpässä, yksi päätti tänä syksynä täyden iän saavutettuaan hypätä vähän väljemmille vesille ja omaan asuntoonsa, en siitä moiti. Pyörii silti tämäkin tiiviisti arjessa mukana, jos ei muuten niin ajatuksissa on aina, ja pyykkikassin pudottaa säännöllisin väliajoin pesukoneen viereen ja lähtee taas jääkaapin kautta elelemään omaa elämäänsä omiin pieniin rivarineliöihinsä. Mutta minä, mitäs minä olen muuta? Hoitaja, entinen yrittäjä, nykyinen lähihoitajatyöntekijä, terveellisesti elää yrittävä lenkkeilijä, joka saattaa vähän nostella kahvakuulakin, jos siltä tuntuu, jos ei, niin sitten ei kuulat heilu. En laihduta, sillä tykkään mun pienestä pullataikinamahasta ja siitä että aviomiehellä, sitä kun olen myös, vaimo, on vähän jotain mitä halata. Vaikka en laihduta, pyrin pitämään painoni kurissa, siis kohtuullisissa lukemissa, eli liikuntaa ja terveellisiä järkipöperöitä täältä saattaa joskus löytää. Ja muuta? Ainakin luovan kirjoittamisen koulutusta on kertynyt, sanataideohjaustakin on tullut harjoitettua jonkin verran ja lokakuussa 2018 pitäisi olla kirjallisuusterapiaohjaajan paperit taskussa. Luen ja kirjoitan välillä paljon, toisinaan vähemmän. Sisusta en, enkä remontoi. Jos pankkitililtä löytyy vähän ylimääräistä, katselen hetken aikaa seiniä, joiden tapetit todellakin kaipaisivat päivitystä ja kylppäriä, jonka remonttia on suunniteltu viisi vuotta. Sitten kipaisen matkatoimiston sivuille ja varaan Alanyan matkan. Siellä on toinen koti, vaikkei siellä aivan sentään omaa asuntoa olekaan. Siellä olen kuitenkin kotonani, se on mun kesämaa. Lisäksi olen yhden, ei enää ihan pienen, erityispojan omaishoitaja. Palkka siitä hommasta on surkea, mutta rakkautta ja haleja saan viikossa yhtä paljon kuin joku toinen koko elämänsä aikana, joten päivääkään en vaihtaisi pois. Ei muuta kuin hyppää kyytiin, luvassa vauhtia ja vaarattomia tilanteita, kielioppivirheitä, laadultaan huonoja kuvia, itselleen nauramista ja ehkä välillä itkemistäkin, rauhallisia suvantohetkiä, tyyntä ja myrskyä. Mitäpä sitä kaunistelemaan, elämää. Live it love it.
Kategoria(t): Koti, Perhe, Uncategorized Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s