Syksyä vastaan

Katson ikkunasta naista polulla, kumisaappaissa. Joku syy kai siihenkin on, että ihminen valitsee kumisaappaansa keltaisina. Puunjuuret ovat sateesta liukkaat, jalat lipsuvat. Molemmat spanielit vetävät eri suuntiin. Mitenköhän tuossa käy? Nainen vetää lempeän varmasti hihnat lyhemmälle, ei anna koirien päättää. Kiltisti touhukkaat pitkäkarvat lähtevät seuraamaan Hai-saappaiden osoittamaan suuntaan. Nainen vetää huppua syvemmälle päähän ja lähtee tarpomaan tuulta vastaan.

Asettelen itseni syksyyn. Laittaudun mukavasti lokeroon, viltin alle, kynttilän valoon. Selviän tästä, sateesta ja pimeästä, tuulenpyörteistä. Menen töihin, tulen töistä ja aamulla taas sama uudestaan. Voin nurista ja narista työvuoroista, pyykkivuorista, kiireestä, aikatauluista, menoista johon muistetaan tai unohdetaan mennä. Sitähän elämä on, paskaa kaikennäköisissä ja erikokoisissa paketeissa? En suostu siihen. Käännän katseeni mieluummin siihen mikä on hyvää. Pihalla kierrän juorumummon kaukaa, ystävällisesti kuitenkin tervehtien. En minä sen saappaita ole lainannut, enkä tiedä, mitä kaikkea sillä on kannettavanaan. Mutta omat saappaani tunnen, tiedän mitä ja miten paljon on hyvä ottaa vastaan. Ettei tulisi se katkeruus. Sitä paitsi en ole niitä, jotka menettävät yöunensa, jos rappukäytävän maali on huonosti valittu, mikä saattaa laskea asuntojen hintaa. Olen niitä, jotka vuodesta toiseen siirtävät asunnon remonttia ja laittavat rahat matkavarauksen yhteydessä matkatoimiston tilille. Eihän tätä olla myymässä, tämä on koti.

Ja nyt tulee suuria sanoja, imeliä oikein: keskityn rakastamaan ja olemaan rakastettu, sillä minulla on nämä. Arvokkaimmat. Sivussa pesen pyykit, laitan ruokaa, luen hyvän kirjan (huonot jätän suosiolla kesken), kudon sukat, katson tytär kainalossa Idolsia. Ihan näitä tavallisia, mutta loppujen lopuksi, ei sitä ihminen paljoa tarvitse. Halaan mummoja, nauran niiden ilot, etsin aikaa kuunnella surut. Rakennan arkea pienistä palasista. Yhteen liimattuna niistä tulee jotakin suurempaa. Enkä fiilistele joka hetki onnellisuuspilvessä, kyllähän kaikkia joskus vituttaa. Se on ihan terveellistä. Mutta niskan päälle ei saa päästää. Kyllä se tästä, tämäkin syksy. Voisin ostaa keltaiset kumisaappaat. Ja pianhan jo tulevat ensi kesän matkat myyntiin…

IMG_20180927_105714.jpg

sdr

Tietoja kahil77

Hei, kiva jos sua kiinnostaa, että mitä täältä löytyy. Täällä olen minä, oikein mihinkään kategoriaan sopimaton vähän sitä sun tätä oleva nuori nelikymppinen mutsi. Sitä joo kaikista eniten ehkä, äiti, jolle on annettu rakkauden hedelmiä neljä kappaletta. Kolme näistä tyypeistä hilluu enemmän tai vähemmän teini-ikäisinä edelleen tässä ahtaassa reilun sadan neliön kerrostalokämpässä, yksi päätti tänä syksynä täyden iän saavutettuaan hypätä vähän väljemmille vesille ja omaan asuntoonsa, en siitä moiti. Pyörii silti tämäkin tiiviisti arjessa mukana, jos ei muuten niin ajatuksissa on aina, ja pyykkikassin pudottaa säännöllisin väliajoin pesukoneen viereen ja lähtee taas jääkaapin kautta elelemään omaa elämäänsä omiin pieniin rivarineliöihinsä. Mutta minä, mitäs minä olen muuta? Hoitaja, entinen yrittäjä, nykyinen lähihoitajatyöntekijä, terveellisesti elää yrittävä lenkkeilijä, joka saattaa vähän nostella kahvakuulakin, jos siltä tuntuu, jos ei, niin sitten ei kuulat heilu. En laihduta, sillä tykkään mun pienestä pullataikinamahasta ja siitä että aviomiehellä, sitä kun olen myös, vaimo, on vähän jotain mitä halata. Vaikka en laihduta, pyrin pitämään painoni kurissa, siis kohtuullisissa lukemissa, eli liikuntaa ja terveellisiä järkipöperöitä täältä saattaa joskus löytää. Ja muuta? Ainakin luovan kirjoittamisen koulutusta on kertynyt, sanataideohjaustakin on tullut harjoitettua jonkin verran ja lokakuussa 2018 pitäisi olla kirjallisuusterapiaohjaajan paperit taskussa. Luen ja kirjoitan välillä paljon, toisinaan vähemmän. Sisusta en, enkä remontoi. Jos pankkitililtä löytyy vähän ylimääräistä, katselen hetken aikaa seiniä, joiden tapetit todellakin kaipaisivat päivitystä ja kylppäriä, jonka remonttia on suunniteltu viisi vuotta. Sitten kipaisen matkatoimiston sivuille ja varaan Alanyan matkan. Siellä on toinen koti, vaikkei siellä aivan sentään omaa asuntoa olekaan. Siellä olen kuitenkin kotonani, se on mun kesämaa. Lisäksi olen yhden, ei enää ihan pienen, erityispojan omaishoitaja. Palkka siitä hommasta on surkea, mutta rakkautta ja haleja saan viikossa yhtä paljon kuin joku toinen koko elämänsä aikana, joten päivääkään en vaihtaisi pois. Ei muuta kuin hyppää kyytiin, luvassa vauhtia ja vaarattomia tilanteita, kielioppivirheitä, laadultaan huonoja kuvia, itselleen nauramista ja ehkä välillä itkemistäkin, rauhallisia suvantohetkiä, tyyntä ja myrskyä. Mitäpä sitä kaunistelemaan, elämää. Live it love it.
Kategoria(t): Kirjoista, Kirjoittamisesta, Koti, Perhe, Syksy, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s