Aamiaista ja pari sanaa läsnä olevasta hoitotyöstä

IMG_20180928_094003.jpg

mde

 

Tänään mun aamupala on kuvan mukainen, keltainen kiivi on ehdoton lemppari, samoin uutuus kauramansikkamurot, ilman lisättyä sokeria, eivät sitä kyllä edes kaipaa. Ihan huippuvaihtoehto kaurapuurolle silloin tällöin. Aika terveellisesti vedetään siis tämä aamu, eikä puhuta niistä neljästä tyttären leipomasta korvapuustista, jotka iltapalaksi söin töistä tultuani, nälissäni raukka…

Eilen oli siis eka päivä töissä loman jälkeen, jännitti ihan, että miten menee. Joskus kun loman jälkeen voi olla aika nihkeää. Mutta vapaat olivat tehneet tehtävänsä, ihan huippua olla töissä. Oli vielä superihana työparikin, vedettiin lämmöllä ja huumorilla iltavuoro läpi. Joskus neljännen asiakkaan kohdalla kaveri tokaisi, että hän on tässä vaan hiljaa, kun sä näytät hoitavan tuon puhumisen. Juu-u, kylläpä minä pälätinkin, ihan sydämeni kyllyydestä, joka asiakkaalle. Mulla oli ollut jo ikävä!

Minä tykkään jutella asiakkaille, keskittyä ne minuutit häneen, olla läsnä. Sekin on ihan ok, jos hoitajat juttelevat omia kuulumisiaan asiakkaan luona, mutta vain silloin, jos asiakas otetaan mukaan, osaksi keskustelua. Asiakkaan ohi en suostu kuulumisiani vaihtamaan, sellainen keskustelu kuuluu tauolle tai kahvihuoneeseen. Onneksi onkin iso joukko työkavereita, jotka ajattelevat ihan samoin. Meillä on muuten aika huipputiimi!

Jos kommunikointi ei asiakkaan puolelta ole enää mahdollista, juttelen silti, käytän rauhoittavaa kosketusta, saatan vaikka laulaa. En tosin ole ihan varma, kannattaako sitä minun olemattomilla musiikinlahjoillani tehdä, mutta eipä ole vielä töissä kukaan käskenyt olla hiljaa. Kotona vähän toinen juttu tämänkin kanssa, juhatapiocoverini aiheuttaa yleensä kommentin: ”Äiti, oikeesti, onko pakko!” Mutta sehän johtuu teinien suhteesta Juha Tapioon, ei niinkään mun lauluäänestä?

Työniloa, viikonloppua ja aurinkoista syyspäivää!

Tietoja kahil77

Hei, kiva jos sua kiinnostaa, että mitä täältä löytyy. Täällä olen minä, oikein mihinkään kategoriaan sopimaton vähän sitä sun tätä oleva nuori nelikymppinen mutsi. Sitä joo kaikista eniten ehkä, äiti, jolle on annettu rakkauden hedelmiä neljä kappaletta. Kolme näistä tyypeistä hilluu enemmän tai vähemmän teini-ikäisinä edelleen tässä ahtaassa reilun sadan neliön kerrostalokämpässä, yksi päätti tänä syksynä täyden iän saavutettuaan hypätä vähän väljemmille vesille ja omaan asuntoonsa, en siitä moiti. Pyörii silti tämäkin tiiviisti arjessa mukana, jos ei muuten niin ajatuksissa on aina, ja pyykkikassin pudottaa säännöllisin väliajoin pesukoneen viereen ja lähtee taas jääkaapin kautta elelemään omaa elämäänsä omiin pieniin rivarineliöihinsä. Mutta minä, mitäs minä olen muuta? Hoitaja, entinen yrittäjä, nykyinen lähihoitajatyöntekijä, terveellisesti elää yrittävä lenkkeilijä, joka saattaa vähän nostella kahvakuulakin, jos siltä tuntuu, jos ei, niin sitten ei kuulat heilu. En laihduta, sillä tykkään mun pienestä pullataikinamahasta ja siitä että aviomiehellä, sitä kun olen myös, vaimo, on vähän jotain mitä halata. Vaikka en laihduta, pyrin pitämään painoni kurissa, siis kohtuullisissa lukemissa, eli liikuntaa ja terveellisiä järkipöperöitä täältä saattaa joskus löytää. Ja muuta? Ainakin luovan kirjoittamisen koulutusta on kertynyt, sanataideohjaustakin on tullut harjoitettua jonkin verran ja lokakuussa 2018 pitäisi olla kirjallisuusterapiaohjaajan paperit taskussa. Luen ja kirjoitan välillä paljon, toisinaan vähemmän. Sisusta en, enkä remontoi. Jos pankkitililtä löytyy vähän ylimääräistä, katselen hetken aikaa seiniä, joiden tapetit todellakin kaipaisivat päivitystä ja kylppäriä, jonka remonttia on suunniteltu viisi vuotta. Sitten kipaisen matkatoimiston sivuille ja varaan Alanyan matkan. Siellä on toinen koti, vaikkei siellä aivan sentään omaa asuntoa olekaan. Siellä olen kuitenkin kotonani, se on mun kesämaa. Lisäksi olen yhden, ei enää ihan pienen, erityispojan omaishoitaja. Palkka siitä hommasta on surkea, mutta rakkautta ja haleja saan viikossa yhtä paljon kuin joku toinen koko elämänsä aikana, joten päivääkään en vaihtaisi pois. Ei muuta kuin hyppää kyytiin, luvassa vauhtia ja vaarattomia tilanteita, kielioppivirheitä, laadultaan huonoja kuvia, itselleen nauramista ja ehkä välillä itkemistäkin, rauhallisia suvantohetkiä, tyyntä ja myrskyä. Mitäpä sitä kaunistelemaan, elämää. Live it love it.
Kategoria(t): Koti, Lähihoitotyö, Perhe, Syksy, Uncategorized Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s