Eilinen päivä oli sen verran turpaanveto (paitsi ettei ollut, kaikki meni ihan jees, en vaan tykkää sairaaloista), että palkitsin itseni tilaamalla uuden (käytetyn) järkkärin. Ihan kuten kesällä hankittu fillarikin, ei mikään ammattilaisvehje, mutta kyllä sillä alkuun pääsee. Sitä odotellessa, paska kännykkäkuva ja tarinaa eilisestä:
Eilen oli siis hurvittelupäivä huvipuistossa nimeltä OYS. Kelakortin vilautus ilmoittautumisautomaatille ja lapsi pääsi taas kaikkiin laitteisiin. Vähän hirvitti se puolen metrin ajanvarauslista, jonka automaatti sylkäisi ulos käyntinumeron kera. Ensimmäinen jännityksen paikka oli labrassa. Tietojärjestelmä nurin, ei voida ottaa näytteitä. Ollappa mukana lapsi, joka pelkää tai jännittää, olisi ollut pitkät minuutit odotella järjestelmän korjaamista. Me selvittiin hyvin, on Netflixsit ja muut ajantappajat kännyköissä. Siinä sitä sitten päivä pörrättiin ympäri sairaalaa, käytiin välillä pari tuntia kotona huilimassa ja unohdettiin taas lähtiessä ottaa mukaan ne keväällä tarvitut kyynärsauvat, jotka on olleet siis jo tovin päivystyksestä lainassa. Infotelevisiossa pyöri tiedote vapaaehtoisista sairaalaoppaista. Mietin siinä, että viimeisen kymmenen vuoden kokemuksella saattaisin olla siinä hommassa aika hyvä. Kokemustuntemusta on ainakin näistä: äitiyspoli, sydänpoli, päivystyspoli, gastropoli, foniatrian poli, silmäpoli, perinnöllisyyspoli, fysiatrian poli, allergia- ja keuhkopoli, röntgen, magneetti, ultra, kirra, teho, erinäiset lastenosastot, äidinmaitokeskus, uusimpana isotooppiosasto ja mitä näitä nyt on… Tai ehkä minusta ei olisi siihen opashommaan kuitenkaan, lapsi neuvoi, että mistä kohtaa pitää ajaa, että päästään parkkialueelta pois. Päätelkää siitä.
Edellisestä voi kuitenkin päätellä, että jonkinlainen lohko, onneksi kuitenkin suhteellisen pieni osa meidän arkea käsittää sairaalakäyntejä. Niistä voisi kertoa monta tarinaa, eräänkin, jossa terveysaseman lähetteellä mennään ”kuumeesta uupuneen ja voipuneen oloisen” kaksivuotiaan kanssa päivystykseen, jossa tämä uupunut ja voipunut kaatelee odotustilassa kaikki tuolit, nakkelee värikynät pitkin lattioita ja on koko ajan menossa johonkin suuntaan. Niin että siinä oli kyllä saattaja se uupuneempi osapuoli. Mutta ei näistä sen enempää. Paitsi sen verran, että huippuammattilaisia on kohdattu suuri määrä, niitä, joilla on ammattitaito ja sydän, samassa paketissa molemmat.
Se, mikä minut aina pysäyttää, on kahvila Neilikka. Ihmiset ja kohtalot siellä. Ajatus, että jos täältä lähdetään hyvien uutisten saattelemana, niin millä oikeudella? Toki järjellä ajateltuna, on tässä meilläkin ollut kaikenlaista, mutta sepä se onkin, kun on oltu myös siellä, missä kaikki pysähtyy. Kokenut sen epäoikeudenmukaisuuden, että maailma ikkunan takana jatkaa pyörimistään vaikka oma elämä on totaalisen seis.
Tuli etäinen muisto, että OYS:n kahvilasta on tullut kirjoitettua joskus aiemminkin. Löytyihän tuolta, arkistoista, tämä:
OYS
bee kakkosen kahvio
pitkänhuiskeat kandit
ja citymarketin kassoilta tutut
hoitajakokelaat
taksikuskien tupakkasormet
syksy syksyltä kellastuneemmat
Odotetaan syntymää
odotetaan kuolemaa
Lohtupulla
maksaa kaksi ja seitsemänkymmentä
Mutta joo. Jätän tämän nyt tähän ja lopetan lopputyön tekemisen välttelyn. Deadline on nimittäin jo ensi maanantaina ja joku on sen kanssa vielä aika vaiheessa, neljä sivua kymmenestä kirjoitettuna, öö.
Sanojen takana maailma 