Juttu sanataideryhmästämme uusimmassa ET-lehdessä 6/2014. Sama porukka, jonka kanssa syntyi Elämää se vain on -kirjan tarina. Enempiä en tässä löpise siitä miten hieno ryhmä meillä on, lukekaa lehdestä 🙂
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Aiheeseen liittyy
Tietoja kahil77
Hei, kiva jos sua kiinnostaa, että mitä täältä löytyy. Täällä olen minä, oikein mihinkään kategoriaan sopimaton vähän sitä sun tätä oleva nuori nelikymppinen mutsi. Sitä joo kaikista eniten ehkä, äiti, jolle on annettu rakkauden hedelmiä neljä kappaletta. Kolme näistä tyypeistä hilluu enemmän tai vähemmän teini-ikäisinä edelleen tässä ahtaassa reilun sadan neliön kerrostalokämpässä, yksi päätti tänä syksynä täyden iän saavutettuaan hypätä vähän väljemmille vesille ja omaan asuntoonsa, en siitä moiti. Pyörii silti tämäkin tiiviisti arjessa mukana, jos ei muuten niin ajatuksissa on aina, ja pyykkikassin pudottaa säännöllisin väliajoin pesukoneen viereen ja lähtee taas jääkaapin kautta elelemään omaa elämäänsä omiin pieniin rivarineliöihinsä. Mutta minä, mitäs minä olen muuta? Hoitaja, entinen yrittäjä, nykyinen lähihoitajatyöntekijä, terveellisesti elää yrittävä lenkkeilijä, joka saattaa vähän nostella kahvakuulakin, jos siltä tuntuu, jos ei, niin sitten ei kuulat heilu. En laihduta, sillä tykkään mun pienestä pullataikinamahasta ja siitä että aviomiehellä, sitä kun olen myös, vaimo, on vähän jotain mitä halata. Vaikka en laihduta, pyrin pitämään painoni kurissa, siis kohtuullisissa lukemissa, eli liikuntaa ja terveellisiä järkipöperöitä täältä saattaa joskus löytää. Ja muuta? Ainakin luovan kirjoittamisen koulutusta on kertynyt, sanataideohjaustakin on tullut harjoitettua jonkin verran ja lokakuussa 2018 pitäisi olla kirjallisuusterapiaohjaajan paperit taskussa. Luen ja kirjoitan välillä paljon, toisinaan vähemmän. Sisusta en, enkä remontoi. Jos pankkitililtä löytyy vähän ylimääräistä, katselen hetken aikaa seiniä, joiden tapetit todellakin kaipaisivat päivitystä ja kylppäriä, jonka remonttia on suunniteltu viisi vuotta. Sitten kipaisen matkatoimiston sivuille ja varaan Alanyan matkan. Siellä on toinen koti, vaikkei siellä aivan sentään omaa asuntoa olekaan. Siellä olen kuitenkin kotonani, se on mun kesämaa. Lisäksi olen yhden, ei enää ihan pienen, erityispojan omaishoitaja. Palkka siitä hommasta on surkea, mutta rakkautta ja haleja saan viikossa yhtä paljon kuin joku toinen koko elämänsä aikana, joten päivääkään en vaihtaisi pois. Ei muuta kuin hyppää kyytiin, luvassa vauhtia ja vaarattomia tilanteita, kielioppivirheitä, laadultaan huonoja kuvia, itselleen nauramista ja ehkä välillä itkemistäkin, rauhallisia suvantohetkiä, tyyntä ja myrskyä. Mitäpä sitä kaunistelemaan, elämää. Live it love it.
Sanojen takana maailma 
Hieno juttu ET-lehdessä, onnittelut!
Olette kirjanteossa samanlaisia pioneereja palvelutalossa kuin Miina Savolainen aikoinaan lastenkodissa Voimauttava valokuva-projektin kanssa. Tietysti arjen aineellisten perusasioiden pitää olla kunnossa, mutta elämänlaatu tulee siitä, että saa mahdollisuuden käyttää kykyjään ja tuntea sitä kautta itsensä arvokkaaksi. Sellainen säteilee pitkälle ympäristöön ja yhteiskuntaan.
Yle näyttää olevan käynnistämässä jotain hoivakoti-projektia. Siinä mukana ollut ammattilainen kertoi eilisessä A-studiossa, miten tärkeää henkilökunnankin hyvinvoinnille on se, millainen hoivakodin perustilanteesta nouseva henkinen ilmapiiri on.
Tämä kokemus antaa sinulle kirjoittajanakin varmasti paljon virtaa. Toivotan inspiroitunutta jatkoa projektillenne!
Kiitos SK, ihminen on yksilönä arvokas, ihan jokainen. Sen ajatuksen kun antaa ohjata hoitotyötä, niin hoitajallakin on työpäivän päätteeksi hyvä mieli (vaikka väsyttäisikin) 🙂