Det snöar!

IMG_20181005_103634.jpg

Piti lähteä mummoilemaan. Siis moikkaamaan mummokavereita, mutta ulkona näyttää nyt siltä, että volkkari kesärenkaineen pysyy visusti pihalla omassa pikku pilttuussaan, olkoonkin, että pikkuponini kuopsuttelee siellä innokkaasti sohjoasvalttia. Seuraavaksi parasta tekemistä on kirjoittaminen, joten täältä pesee!

Tämä viikko on ollut melkoista hulinaa. Mies on työreissussa, sunnuntai-iltana lähti, ja minä yksin puikoissa. Jossain vaiheessa puolessa välissä viikkoa rupesi tuntumaan, että voisiko jo joku muu tulla vastailemaan kuopuksen loputtomaan kyselytulvaan. Äiti, voiko olla niin, että lauantaina sataa ensilumen? Äiti, voiko tuohon tulla raitiovaunutie, onko se jossakin suunnittelussa? Äiti, oliko niin, että sillon ku täällä oli dinosauruksia, niin sitten tuli asteroidi ja ne kaikki kuoli? Jaa-a, enpä ollut paikalla just sillon näkemässä… Äiti? Äiiitii? Äiskäää? Huh, onneksi kohta voi taas sanoa, että kysyppä välillä iskältä.

Olen pitänyt itseäni myös kiireisenä kaappeja siivoamalla. Tyttären petsit lähtivät nettikirppiksen kautta uusille leikkijöille ja neiti sai vähän taskurahaa. Olen aika hyvä kauppamies (tai -nainen), kohta voisin jo alkaa nostaa provisiota itselleni. Paitsi jos yritän myydä vaatteita tai kenkiä tai muuta käyttötavaraa, niin ei mene kaupaksi, ei vaikka maksaisin tuotteet itse. Löysin myös lapsen itsestäni: mikäköhän petsi tää on, onpa söpö… Tutkiskelin figuureja hieman netissäkin. Pitäiskös leikkiä vähän? Joo!!!

IMG_20181004_122930.jpg

Suurin saavutus tälle viikkoa on kuitenkin lopputyön valmistuminen. Kysyi jonkin verran perslihaksia. Se tunne kun asia on päässä ihan selkeänä, mutta ei millään asetu paperille. Nyt se on kuitenkin valmis, otsikolla Tämä päivä ja eilinen, sanataiteen ja kirjallisuusterapeuttisten menetelmien hyödyntäminen ikäihmisten parissa. Semmoista, kohta saattaa olla todistus kirjallisuusterapiaopinnoista kourassa.

 

 

Mutta nyt on jo perjantai. Pullapäivä. Meidän perinne. Perjantaipullat hain kaupasta ennen kuin tuo moskasade alkoi. Skudaag! Syökää pullaa!

 

Kategoria(t): Äitiys, Kirjallisuusterapia, Kirjoittamisesta, Kirppistely, Koti, Opiskelu, Perhe, Syksy, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Pieni rapsa eilisestä

Eilinen päivä oli sen verran turpaanveto (paitsi ettei ollut, kaikki meni ihan jees, en vaan tykkää sairaaloista), että palkitsin itseni tilaamalla uuden (käytetyn) järkkärin. Ihan kuten kesällä hankittu fillarikin, ei mikään ammattilaisvehje, mutta kyllä sillä alkuun pääsee. Sitä odotellessa, paska kännykkäkuva ja tarinaa eilisestä:

IMG_20181002_095931.jpg

Eilen oli siis hurvittelupäivä huvipuistossa nimeltä OYS. Kelakortin vilautus ilmoittautumisautomaatille ja lapsi pääsi taas kaikkiin laitteisiin. Vähän hirvitti se puolen metrin ajanvarauslista, jonka automaatti sylkäisi ulos käyntinumeron kera. Ensimmäinen jännityksen paikka oli labrassa. Tietojärjestelmä nurin, ei voida ottaa näytteitä. Ollappa mukana lapsi, joka pelkää tai jännittää, olisi ollut pitkät minuutit odotella järjestelmän korjaamista. Me selvittiin hyvin, on Netflixsit ja muut ajantappajat kännyköissä. Siinä sitä sitten päivä pörrättiin ympäri sairaalaa, käytiin välillä pari tuntia kotona huilimassa ja unohdettiin taas lähtiessä ottaa mukaan ne keväällä tarvitut kyynärsauvat, jotka on olleet siis jo tovin päivystyksestä lainassa. Infotelevisiossa pyöri tiedote vapaaehtoisista sairaalaoppaista. Mietin siinä, että viimeisen kymmenen vuoden kokemuksella saattaisin olla siinä hommassa aika hyvä. Kokemustuntemusta on ainakin näistä: äitiyspoli, sydänpoli, päivystyspoli, gastropoli, foniatrian poli, silmäpoli, perinnöllisyyspoli, fysiatrian poli, allergia- ja keuhkopoli, röntgen, magneetti, ultra, kirra, teho, erinäiset lastenosastot, äidinmaitokeskus, uusimpana isotooppiosasto ja mitä näitä nyt on… Tai ehkä minusta ei olisi siihen opashommaan kuitenkaan, lapsi neuvoi, että mistä kohtaa pitää ajaa, että päästään parkkialueelta pois. Päätelkää siitä.

Edellisestä voi kuitenkin päätellä, että jonkinlainen lohko, onneksi kuitenkin suhteellisen pieni osa meidän arkea käsittää sairaalakäyntejä. Niistä voisi kertoa monta tarinaa, eräänkin, jossa terveysaseman lähetteellä mennään ”kuumeesta uupuneen ja voipuneen oloisen” kaksivuotiaan kanssa päivystykseen, jossa tämä uupunut ja voipunut kaatelee odotustilassa kaikki tuolit, nakkelee värikynät pitkin lattioita ja on koko ajan menossa johonkin suuntaan. Niin että siinä oli kyllä saattaja se uupuneempi osapuoli. Mutta ei näistä sen enempää. Paitsi sen verran, että huippuammattilaisia on kohdattu suuri määrä, niitä, joilla on ammattitaito ja sydän, samassa paketissa molemmat.

Se, mikä minut aina pysäyttää, on kahvila Neilikka. Ihmiset ja kohtalot siellä. Ajatus, että jos täältä lähdetään hyvien uutisten saattelemana, niin millä oikeudella? Toki järjellä ajateltuna, on tässä meilläkin ollut kaikenlaista, mutta sepä se onkin, kun on oltu myös siellä, missä kaikki pysähtyy. Kokenut sen epäoikeudenmukaisuuden, että maailma ikkunan takana jatkaa pyörimistään vaikka oma elämä on totaalisen seis.

Tuli etäinen muisto, että OYS:n kahvilasta on tullut kirjoitettua joskus aiemminkin. Löytyihän tuolta, arkistoista, tämä:

 

OYS

bee kakkosen kahvio

pitkänhuiskeat kandit

ja citymarketin kassoilta tutut

hoitajakokelaat

taksikuskien tupakkasormet

syksy syksyltä kellastuneemmat

Odotetaan syntymää

odotetaan kuolemaa

Lohtupulla

maksaa kaksi ja seitsemänkymmentä

 

Mutta joo. Jätän tämän nyt tähän ja lopetan lopputyön tekemisen välttelyn. Deadline on nimittäin jo ensi maanantaina ja joku on sen kanssa vielä aika vaiheessa, neljä sivua kymmenestä kirjoitettuna, öö.

Kategoria(t): Äitiys, Koti, Perhe, Runot, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Aamiaista ja pari sanaa läsnä olevasta hoitotyöstä

IMG_20180928_094003.jpg

mde

 

Tänään mun aamupala on kuvan mukainen, keltainen kiivi on ehdoton lemppari, samoin uutuus kauramansikkamurot, ilman lisättyä sokeria, eivät sitä kyllä edes kaipaa. Ihan huippuvaihtoehto kaurapuurolle silloin tällöin. Aika terveellisesti vedetään siis tämä aamu, eikä puhuta niistä neljästä tyttären leipomasta korvapuustista, jotka iltapalaksi söin töistä tultuani, nälissäni raukka…

Eilen oli siis eka päivä töissä loman jälkeen, jännitti ihan, että miten menee. Joskus kun loman jälkeen voi olla aika nihkeää. Mutta vapaat olivat tehneet tehtävänsä, ihan huippua olla töissä. Oli vielä superihana työparikin, vedettiin lämmöllä ja huumorilla iltavuoro läpi. Joskus neljännen asiakkaan kohdalla kaveri tokaisi, että hän on tässä vaan hiljaa, kun sä näytät hoitavan tuon puhumisen. Juu-u, kylläpä minä pälätinkin, ihan sydämeni kyllyydestä, joka asiakkaalle. Mulla oli ollut jo ikävä!

Minä tykkään jutella asiakkaille, keskittyä ne minuutit häneen, olla läsnä. Sekin on ihan ok, jos hoitajat juttelevat omia kuulumisiaan asiakkaan luona, mutta vain silloin, jos asiakas otetaan mukaan, osaksi keskustelua. Asiakkaan ohi en suostu kuulumisiani vaihtamaan, sellainen keskustelu kuuluu tauolle tai kahvihuoneeseen. Onneksi onkin iso joukko työkavereita, jotka ajattelevat ihan samoin. Meillä on muuten aika huipputiimi!

Jos kommunikointi ei asiakkaan puolelta ole enää mahdollista, juttelen silti, käytän rauhoittavaa kosketusta, saatan vaikka laulaa. En tosin ole ihan varma, kannattaako sitä minun olemattomilla musiikinlahjoillani tehdä, mutta eipä ole vielä töissä kukaan käskenyt olla hiljaa. Kotona vähän toinen juttu tämänkin kanssa, juhatapiocoverini aiheuttaa yleensä kommentin: ”Äiti, oikeesti, onko pakko!” Mutta sehän johtuu teinien suhteesta Juha Tapioon, ei niinkään mun lauluäänestä?

Työniloa, viikonloppua ja aurinkoista syyspäivää!

Kategoria(t): Koti, Lähihoitotyö, Perhe, Syksy, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Syksyä vastaan

Katson ikkunasta naista polulla, kumisaappaissa. Joku syy kai siihenkin on, että ihminen valitsee kumisaappaansa keltaisina. Puunjuuret ovat sateesta liukkaat, jalat lipsuvat. Molemmat spanielit vetävät eri suuntiin. Mitenköhän tuossa käy? Nainen vetää lempeän varmasti hihnat lyhemmälle, ei anna koirien päättää. Kiltisti touhukkaat pitkäkarvat lähtevät seuraamaan Hai-saappaiden osoittamaan suuntaan. Nainen vetää huppua syvemmälle päähän ja lähtee tarpomaan tuulta vastaan.

Asettelen itseni syksyyn. Laittaudun mukavasti lokeroon, viltin alle, kynttilän valoon. Selviän tästä, sateesta ja pimeästä, tuulenpyörteistä. Menen töihin, tulen töistä ja aamulla taas sama uudestaan. Voin nurista ja narista työvuoroista, pyykkivuorista, kiireestä, aikatauluista, menoista johon muistetaan tai unohdetaan mennä. Sitähän elämä on, paskaa kaikennäköisissä ja erikokoisissa paketeissa? En suostu siihen. Käännän katseeni mieluummin siihen mikä on hyvää. Pihalla kierrän juorumummon kaukaa, ystävällisesti kuitenkin tervehtien. En minä sen saappaita ole lainannut, enkä tiedä, mitä kaikkea sillä on kannettavanaan. Mutta omat saappaani tunnen, tiedän mitä ja miten paljon on hyvä ottaa vastaan. Ettei tulisi se katkeruus. Sitä paitsi en ole niitä, jotka menettävät yöunensa, jos rappukäytävän maali on huonosti valittu, mikä saattaa laskea asuntojen hintaa. Olen niitä, jotka vuodesta toiseen siirtävät asunnon remonttia ja laittavat rahat matkavarauksen yhteydessä matkatoimiston tilille. Eihän tätä olla myymässä, tämä on koti.

Ja nyt tulee suuria sanoja, imeliä oikein: keskityn rakastamaan ja olemaan rakastettu, sillä minulla on nämä. Arvokkaimmat. Sivussa pesen pyykit, laitan ruokaa, luen hyvän kirjan (huonot jätän suosiolla kesken), kudon sukat, katson tytär kainalossa Idolsia. Ihan näitä tavallisia, mutta loppujen lopuksi, ei sitä ihminen paljoa tarvitse. Halaan mummoja, nauran niiden ilot, etsin aikaa kuunnella surut. Rakennan arkea pienistä palasista. Yhteen liimattuna niistä tulee jotakin suurempaa. Enkä fiilistele joka hetki onnellisuuspilvessä, kyllähän kaikkia joskus vituttaa. Se on ihan terveellistä. Mutta niskan päälle ei saa päästää. Kyllä se tästä, tämäkin syksy. Voisin ostaa keltaiset kumisaappaat. Ja pianhan jo tulevat ensi kesän matkat myyntiin…

IMG_20180927_105714.jpg

sdr

Kategoria(t): Kirjoista, Kirjoittamisesta, Koti, Perhe, Syksy, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Kyllä se pärjää

Äsken raahatessani tyttären eilen tuomia pyykkejä isossa ratkeilevassa kestokauppakassissa kuivaushuoneeseen, palasin ajatuksissani kuukauden takaiseen muuttopäivään. Kaikki kävi melko lailla äkkiä. Vaikka poismuutosta oli puhuttu jo kuukausia, se tuntui silti kaukaiselta tulevaisuuden asialta. Mutta sopiva asunto läheltä opintoja löytyi yllättävän nopeasti ja ennen kuin kunnolla ehdin tajuta, oli vuokrasopimus allekirjoitettu ja takuuvuokra maksettu. Kotivakuutus, sähkösopimus, osoitteenmuutosilmoitus. Kaikki hoidettu.

Tai melkein kaikki. Muutamaa päivää ennen muuttoa mies tiedustelee tyttären kaverilta onko tällä autossaan peräkoukkua. Miehet ajattelevat sellaisia yhtälöitä, farmarin peräkontin tilavuutta ja peräkoukkuja. ”Saadaan sitten helposti yhdellä reissulla tavarat vietyä”, hän selventää. ”Iskä, mulla on yks Ikean kassillinen tavaraa”, tytär huomauttaa. Alkaa naurattaa, sillä se on aika lailla totta.

Tämän yhtälön lopputulemana juoksemme muuttopäivänä ympäri kaupunkia etsimässä sopivaa sänkyä ja ruokapöytää.

Kohtuuhintaiset sopivan levyiset sängyt ovat kiven alla, tilaustavaraa. Sama juttu pienten ruokailuryhmien kanssa. On elokuu ja kaikki kaupunkiin muuttaneet opiskelijat sisustavat asuntojaan niin, että kuhina käy ja pieni haikeanlila itsenäistymisen pilvi leijuu kampuksien yllä, kun äidit ja isät kanniskelevat eksyneen näköisinä banaanilaatikoissa eriparisia juomalaseja ja lautasia ylös ja alas hissillisten ja hissittömien opiskelijakerrostalojen rappukäytäviä pitkin. Poistuvat lopulta kädet tyhjinä autoihinsa ja ajavat tyhjin takapenkein hiljeneviin koteihinsa, vakuutellen matkalla toinen toisilleen ja itselleen, että kyllä se pärjää.

Jyskissä myyjä myy meille kalliimman sängyn halvemman hinnalla, rempseä, iloinen asiakaspalvelija. Jippii, pysymme budjetissa. Kaupungin viimeinen pieni ruokapöytä löytyy saman liikkeen varastosta. Sotkassa on mattoale, saamme hillitynvärisen olohuoneen maton miltei ilmaiseksi. Sittarissa olen kierrellyt kodinosaston alekoria muutaman päivän, tänään päätän jo parkkipaikalla, että jos vihreän sävyinen Vallilan maisemaprinttiverho on vielä siellä, raaskin sen ostaa. Onhan se, takerrun siihen kuin viimeiseen oljenkorteen onnellisena, kukaan muu ei ole ehtinyt ensin!

Rahisutan yhtä rengastaan jumittavaa ostoskoria pitkin kaupan käytäviä ja tunnen oloni yhtä rammaksi kuin se. Minun lapseni lähtee kotoa ja minun on se hyväksyttävä, annettava siipien kantaa. Puhallan siipien alle ilmaa korillisella tiskiainetta, siivousvälineitä, tiskiainetta, leivinpaperia ja kaikkea sitä mitä kodissa tarvitaan. Omassa kodissa, jossa lapseni tulee asumaan ilman minua. Huolehdin myös, ettei jälkikasvuni joudu kulkemaan tukka likaisena pitkin uuden kotipaikkakuntansa katuja, ostan shampoota, hoitoainetta ja hetken mietittyäni myös hiuslakkaa, hammastahnaa, deodoranttia ja tamponeja.

Ruokaosastolta mukaan tarttuu pienen ulkonaliikkumiskieltotilanteen verran kuivamuonaa. Ketsuppia pitää tietysti myös olla jääkapissa ja aloituspaketti maitoa, leipää, juustoa, margariinia… Kori alkaa vyöryä yli. Minä olen vyörymässä yli. Kannan käsivarret venyen tyttären survivalaloitusyllätyskassit autoon ja päätän, että sitä en nyt saa tehdä, en saa vyöryä yli. Minun tulee antaa tilaa, päästää irti. Päätän, etten osta enää ainakaan kovin paljoa enempää. Mutta nämä nyt sentään, ihan vain kertoakseni, että vaikka päästän irti, hän saa pitää kiinni, niin kauan kuin haluaa, sen verran kuin on tarpeen.

Päästän irti ja tiedän, että tämä lapsi, jonka olen saattanut koulun pihaan ekaluokan ensimmäisenä päivänä, jonka mahdollisista yläasteen aikaisista päihdekokeiluista olen ollut huolesta sairas, jonka ensimmäisiä sydänsuruja olen aikoinani kantanut rintani alla raskaampana kuin omiani koskaan, tämä lapsi pärjää. Valitsee omat polkunsa ja tekee omat ratkaisunsa, on vahva ja riittävän pehmeä, erottaa oikean ja väärän niin kuin olen koettanut opettaa.

Kyllä se pärjää.

Kategoria(t): Koti, Perhe, Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Me ollaan lehdessä!

WP_20140319_002

Juttu sanataideryhmästämme uusimmassa ET-lehdessä 6/2014. Sama porukka, jonka kanssa syntyi Elämää se vain on -kirjan tarina. Enempiä en tässä löpise siitä miten hieno ryhmä meillä on, lukekaa lehdestä 🙂

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Runotorstai 304. Viesti Marsiin

Nyt kun menet

kerro siellä

että vielä täällä

on jäljellä ihmisyyttä

On yksi hauras

joka

päätään nostaa

Joka juo kyyneleensä

jos muuta ei anneta

Ja toinen

joka tietää saman

Sillä yksin täällä

ei kukaan ole

mitään

Maa

autio ja tyhjä

 

Haaste 304. http://runotorstai.blogspot.fi/

Kategoria(t): Runot | 2 kommenttia

Kaamos

Runtorstaissa http://runotorstai2.wordpress.com/ aiheena kaamos.

Älä pelkää

pimeää

Se on vain tie

jonka kuljettuamme

me opimme

näkemään

Siksi laula

ota kiinni

tuulesta

Se on

pohjoinen ja voima

Ethän pelkää

pimeää

Se on

vain siivenisku

hetkeä

ennen

kuin opit

lentämään

Siihen asti

minä olen tässä

Kategoria(t): Runot | 7 kommenttia

Runtorstai, haaste 302

Lintsaan käsikirjoituksen editointityöstä. Leivon pullaa, paistan lättyjä, siivoan. Osallistun runotorstain haasteeseen http://runotorstai2.wordpress.com/page/2/

Shakespearen lause 53 sonetista:

Millaista ainetta  ja mitä olet:
miljoonat varjot näen vierelläsi?”

Kesti hetken ennen kuin mitään irtosi, mutta jotakin tuli:

Tähän aikaan

vuodesta

tumma käy

yhä pidemmäksi

ikkunoiden juovat

mutkikkaammiksi

Silloin,

jos seisomme kasvotusten

katsomme silmiin

Silloin,

eivät varjomme

katoa

Kategoria(t): Kirjoittamisesta, Runot | Kommentoi

Kuusi

On jotakin sanottavaa. Hyppään siis mukaan haasteeseen http://runotorstai2.wordpress.com/

Kuusi

Tänään

on erityisen

erityisen tärkeää

että ui kaksi metriä

ajaa ilman apurattaita

Asioilla on

taipumus on

Ja huominen tulee

vasta paljon

paljon myöhemmin

Kategoria(t): Runot, Uncategorized | 5 kommenttia