Kaikki elämän värit

 

Nyt on tehty töitä. Kovasti. Sekä näyttöpäätteen ääressä että vanhusten parissa. Jotakin tulostakin on saatu aikaiseksi – hyvä mieli hoivatyöstä ja varovainen ylpeys pienestä kirjasta.

Pienestä kirjasta puhun nyt. Enpä arvannut minkälaiseen urakkaan itseni laittaisin, kun päätin luvata pienelle joukolle senioreita, että heidän avullaan kirjoittamani jatkokertomuksen kansiin saattaisin! Tartuin projektiin pienellä budjetilla. Se tarkoitti, että oli editoitava itse, opeteltava tekemään taitto ja kaiken kukkuraksi väsättävä vielä kansikin. No, ensimmäinen versio oli kädessäni jo viime keväänä. Mutta voi hyvänen aika, kannen kuva oli epätarkka ja teksti kansien välissä juoksi omituisesti, välillä tiiviisti ja toisinaan taas aivan liian väljästi. No, eihän semmoinen sopinut, jos tehdään, niin tehdään kunnolla!

Tartuin taas työhön. Valvottuja öitä… Taistelin tekstinkäsittelyohjelman kanssa ja tunteja ja taas tunteja myöhemmin uusi taitto oli valmis. Entä kansi sitten? Päädyin jälleen käyttämään valmista kansipohjaa, koska muunlaiseen muokkaamiseen ei ollut työkaluja. Mutta kuva? Kanteen piti saada kuva. Kokeilin piirtää – no eihän siitä tullut mitään. Kävin läpi valokuvia – ei sopivaa. Lopulta otin työpariksi yhdeksänvuotiaan tyttäreni. Teimme sommitelman, kirjan päähenkilön näköisen ja nappasimme kuvan. Jo kelpasi!

Sitten vain toimeksianto Books on Demandille, enteriä painamalla, naps. Mitä? Ei koevedosta vaan kirja suoraan painoon ja myyntiin? Häh? Tässä vaiheessa alkoi jännittää. Ensimmäisen paketin saapumista saksanmaalta tuli seurattua melko tarkasti. Enkä sitten tietenkään ollut paikalla, kun lähetti paketin kanssa oven takana seisoi. Ei auttanut kuin juosta postiin kirjaa hakemaan. Mutta ei, paketti oli kadonnut. Virkailija kävi moneen kertaan hyllyt läpi, vaan eipä löytynyt. Otti sitten puhelinnumeron ylös ja lupasi ilmoittaa kun löytyy. Seuraavana päivänä tulikin viesti, että paketti on tallessa. Uusi hyökkäys postiin. Ja nyt. Nyt se on tuossa pöydällä, oma kirja! Syvä puhallus, kansi on ok. Taittokin näyttää riittävän sutjakkaalta. Typoja on jokunen, niitä kun ei vaan millään omasta tekstistä ja varsinkaan näytöltä huomaa (seuraavalla kerralla saa antaa selkään, jos en tajua tekstiä tulostaa paperille ennen lähetystä). Lyöntivirheet harmittavat, mutta on niitä onneksi kustantajilta ulostulleissa teoksissakin ja uskon, että silloin kirjailijoita harmittaa huomattavasti enemmän.

Mutta kuulkaa. Sen pienen kirjan sisältö, siihen on upotettu paljon elämän värejä. Alussa Maija aloittaa harmaasta, ihan kaikki tuntuu olevan sitä, mutta pikkuhiljaa hän, ihan huomaamattaan, elää kaikkia värejä. Sillä sellaista elämä on, välillä se tuntuu harmaalta, toisinaan se taittuu siniseen, kunnes jostain pilkahtaa häivähdys vaaleanpunaista. Vielä sittenkin kun ikää jo on. Sillä kaikilla meillä on tunteet.

Kirja on kirjoitettu seniori-ikäisille, mutta kyllä siitä jotakin pitäisi irrota nuoremmillekin. Jos ei muuta niin hyvää mieltä!

Käy kurkkaamassa kansiteksti täällä:

http://www.bod.fi/index.php?id=1258&objk_id=992778

Kategoria(t): Uncategorized | 4 kommenttia

Vieras

Riikka Pulkkinen, Vieras (Otava 2012)

Jälleen kerran Pulkkinen on nostanut käsiteltäväkseen joukon vahvoja aiheita kuten (nais)papin uskonkriisin, syömishäiriön ja maahanmuuttajalapsen joutumisen väkivallan kohteeksi. Kaiken tämän hän tekee hyvin perehtyneesti, tai ainakin minulle lukijana jäi kirjasta olo, että pohjatyö ja -tutkimus on kohtuullisella huolella suoritettu.

Kieli ei sulavuudeltaan jotenkin tuntunut alussa yhtä kauniin soljuvalta kuin kirjailijan aiemmissa teoksissa, mutta loppua kohden tämäkin tuntemus väistyi ja kauniisti loihditut lauseet tekivät vaikutuksen toinen toisensa jälkeen.

Kirjailijan aiemmat romaanit Raja ja Totta asettivat tietynlaiset odotukset Vieraaseen. Siksi ehkä jäin kaipaamaan tarinaan enemmän kerroksia tai kertojia. Nyt kertojana on vain voimakkaan minä-ääninen Maria ja pienen, hipaisunomaisen näkökulmansa Muumipäiväkirjan sivuilla silloin tällöin vilauttava Yasmina-tyttönen.

Vaikka romaani käsittelee suuria teemoja, niin minulle suurimman jännitteen tarinassa toi Yasmina-tytön osuus. Se oli oikeastaan ainoa punainen lanka, joka laittoi lukemaan aina seuraavankin sivun – mitä tytölle oikein tapahtuu – kenen toimesta – miksi ja miten hänen lopulta käy. Lainkaan niin suurta kiinnostusta ei herättänyt se, mitä papin kamppailussa oman uskonsa tai teini-iässä valloillaan riehuneen anorexian kanssa tapahtuu.

Hukkaan en koe vapaapäivieni kirjan parissa tuhlattujen hetkien menneen. Vieras oli kokemus, vaikkei niin vahva kuin kirjailijan aiemmat romaanit. Jo Pulkkisen kaunis kieli pelkästään on hyvä syy istua tuokioksi lukutuoliin ja nautiskella muutaman sivun verran omaa aikaa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Sanojen takana toisenlainen maailma

Ajattele kotiasi, kylääsi, kaupunkiasi. Millaisessa ympäristössä elät? Onko olemassa raja, jonka yli et koskaan ole tohtinut astua, muuri, jonka takana on toinen todellisuus, toisenlaisten maailma? Mikä esimerkiksi erottaa sinut ostoskeskuksesi varjoisammalla nurkalla nuokkuvista laitapuolenkulkijoista, ihmisistä, joilla ei tässä hyvinvoivien maailmassa pyyhikään ihan niin hyvin? Mitä jos äkkiä joutuisit keskelle sitä kaikkea mikä heidän elämäänsä hallitsee, osaksi heidän arkeaan? Katri Rauanjoen Muuri (Torni, 2012) on retki tällaisten näkymättömien seinien taa.

Romaanin alku on hieman hämmentävä, se huijaa lukijaa luulemaan, että kyseessä on tavallinen tarina. Muistuttaa kaukaisesti joskus kauan sitten luettua, ehkä jonkun englantilaiskirjailijan kirjoittamaa äidin kirjahyllystä lainattua rakkausromaania. Mutta sitten tulee käänne, muljahdus, eikä lukija enää tiedä mitä odottaa vaikka alussa mieleen on ollut piirtyvinään koko tarinankaari. Tästä alkaa matka, sarja tapahtumia ja käänteitä, jotka hämmästyttävät, hengästyttävät.  Rauanjoen kieli on huoliteltua ja tarkkaa, sen ansiosta kuva toisensa jälkeen piirtyy utuisena mutta samalla tarkan teräväreunaisena lukijan verkkokalvoille. Mihinkään olemassa olevaan paikkaan tai aikaan tarina ei sijoitu, vaan Rauanjoki on luonut tarinalleen ihan oman maailmansa (tai kaupunkinsa) ja aikansa.

Rauanjoen tyylisuuntaa on luonnehdittu maagiseksi realismiksi, mikä on mielestäni aika osuva lokerointi. Tarina voisi olla totta riippuen siitä, miten konkreettisena lukija kahden kaupunginosan välissä häilyvän muurin kuvittelee. Jos taas haluaa lukea kertomuksen fantasiatarinana, niin toimii sitenkin.

Ainoa miinuspuoli koko romaanissa on se, että ainakin minulta se vaatii vielä toisen lukukerran, sillä olen aivan varma, että jotakin on jäänyt huomaamatta – ehkä paljonkin. Himo päästä kohti seuraavaa käännettä hieman rajoitti paikoitellen keskittymistä, olkoonkin, että jouduin työssäkäyvänä perheenäitinä lukemaan pätkissä aina sopivan hetken sattuessa. Mutta ehkei se ole huono puoli, eikö hyvä kirja ole juuri sellainen, jonka voi lukea uudelleen?

Kategoria(t): Kirjoista | Kommentoi

Harmaata vastaan

 

Tämä syksy on märkä ja harmaa. Se tekee väsyneen ja värittömän olon ja kirjoittajalle se on huono asia. Siksi on käytävä vastaiskuun, löydettävä värit. Teen sen kirjoittamalla rakkaudesta ja surusta, mustasta ja väristä yhtä aikaa. Kaivoin esiin jo keväällä aloittamani tekstin. Sillä syksyssä on oranssia vielä vaikka takana on musta. Mutta musta on hyvä korostusväri. Ja toisinpäin. Musta on kaunis.

Tiistai tulee olemaan seuraava vapaapäivä = kirjoittamispäivä aamusta iltaan. Jos en itse ota itseäni niskasta kiinni niin kuka sen tekee?

Senioriryhmän kanssa on käyty läpi onnea ja ikävää, kirjoitettu muistoja ja kirjeitä lapsuudenystäville. Tai siitä miten päivä meni pilalle. Viimeksi luettiin loppukevennykseksi Mielensäpahoittajaa ja ruskeaakastiketta. Taas poislähtiessä oli hymy kuten aina. On minulla maailman paras santaideryhmä vedettävänäni. On minulla paljon muutakin kuin harmaa arki.

Kategoria(t): Kirjoittamisesta | Kommentoi

Punainen

Kiireisen työpäivän jälkeen pyörähdin pikkuruisessa sivukirjastossa ja nappasin suositeltavien kirjojen pöydältä Elina Tiilikan Punainen mekko-romaanin (Gummerus 2010). Muistin hämärästi, että kirjan ilmestymisen aikoihin Tiilikasta tehtyjä juttuja vilisi vähän siellä sun täällä. Syy tähän julkisuuten oli arvatenkin se, että hänen romaaninsa perustui omakohtaisiin kokemuksiin prostituoituna. Tämä lienee syynä myös kustannuskynnyksen ylittämiseen.

Kirjaan tarttuessani mieleeni tuli Hjerborg Wassmon Lasi maitoa kiitos, joka teki aikoinaan minuun syvän vaikutuksen. Romaani kun käsitteli hieman samaa aihepiiriä, tosin paljon rankemmalta kantilta. No, ehkä tästä johtuen odotukseni olivat vähän liiankin korkealla.

Punaisen mekon päähenkilö Noora jotenkin vain ajautuu prostituoiduksi. Helppoa rahaa ja that´s it. Ensin hän kuitenkin kokeilee siivoustyötä, joka kuitenkin tuntuu hänestä liian vaivalloiselta. Seksistä vieraiden miesten kanssa voi tienata viidessä minuutissa sataviisikymppiä. Taustalla Nooran apeassa elämässä kaihertaa vaikeahko äitisuhde, josta lukija ei kuitenkaan oikein saa otetta. Samoin kuin ei Noorakaan omasta elämästään.

Aihe on erinomainen, siksi toivoinkin, että kirja olisi herättänyt minussa enemmän ajatuksia. Mutta ei. Tarina jotenkin mateli eteenpäin yhtä masentuneesti kuin tarinan päähenkilökin. Kokonaisuus jäi valjuksi, edes seksikohtaukset eivät ällöttäneet. Ainoa mikä kirjassa edes vähän liikahdutti, oli kissan pahoinpitely ja julma lopettaminen, vaikka sekin tuntui jotenkin päälle liimatulta, kirjaan kuulumattomalta. Loppukaan ei yllättänyt, koska tarinan tasaisuus ei saanut aikaan jännitettä eikä mitään suurta käännekohtaa edes odottanut.

Kirja on kirjoitettu puhekielellä, mikä pääasiassa toimii hyvin. Kerronta ärsytti (no niin, johan heräsi lukijassa tunteita!), tuntui, että minua pidettiin tyhmänä, kaikki tuotiin esiin selittämällä, lukijalle e jätetty tilaa ajatella tai päätellä. Ehkä kirja olisi parantunut muutamalla hiontakierroksella, sillä kuten sanottu, aihe on hyvä. Nyt teksti ei vain saavuta lukijan ihoa.

Suosittelisinko siis kirjaa? Ehkä tämä nyt vain ei ollut minun juttuni, voi olla, että joku muu saa kirjasta paljon enemmän irti. Ja jos haluaa vähän tirkistellä, niin kai tämä siihen käy.

Millaista on olla prostituoitu? Ei oikein millaistakaan. Ei ainakaan jos Elina Tiilikkaa on uskominen.

Kategoria(t): Kirjoista, Uncategorized | Kommentoi

Napanuoralla – nyt se on luettu!

Siliämaan Napanuoralla (Torni kustantamo, 2012) ei ole sitä, mitä naisviihteeltä tavallisesti odotetaan. Se ei ole vaaleanpunaista shampanjaa korkokengästä. Se ei ole makea kuin vaahtokarkki.

Ei, se on oranssia purkkaa jumppatossun pohjassa (se, mitä jumppatossulla on tässä tekemistä, selviää lukemalla itse kirjan).

Tarinan kulkee kuin öljytippa teflonpannulla, joka kuumenee kuumenemistaan. Teemat joihin on tartuttu ovat tavallisia kuten ystävyys, perhe, suku ja vanhemmuus. Mutta siihen se tavallisuus taitaa enimmäkseen jäädäkin. Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä napakammin se iskee kiinni mm. äitimyyttiin, raskauden ympärille kyhättyyn tavarabisnekseen ja siihen akkalaumaan, joka raskaus- ja vauvahuuruissaan iskee puukkoa toisten samassa elämäntilanteessa olevien herkkään ja puolustuskyvyttömään vatsanahkaan. Mitään katkeraa ruikutusta teksti ei kuitenkaan ole. Takakannessa seisova ”ilakoivan ironinen”, on erittäin osuva kuvaamaan tekstin ja tarinan tyyliä. Lisäksi voisi käyttää ainakin sanoja napakka ja ärhäkkä.

Siliämaa marssittaa esiin joukon eriskummallisia henkilöhahmoja. Tarttuu niihin omituisiin piirteisiin, joita meissä jokaisessa on – toisissa enemmän kuin toisissa – mutta joista ei yleensä puhuta ääneen (paitsi selän takana).

Tarina etenee tasaisesti, mutta lopussa kaikki jotenkin kiepsahtaa, muljahtaa. Kerronnan tyyli muuttuu hieman, mutta tässä tapauksessa se ei välttämättä ole huono asia vaikka vaatiikin lukijalta vähän sulattelua. Päähenkilö herää tajuamaan asioita, samalla hän herättää myös lukijan räväyttämällä esiin täysin uuden kulman itsestään. Äkkiä kaikki pinnallisuus katoaa, ollaan syvällä, paljastetaan asioita, joiden jälkeen lukija katsoo koko tarinaa uusin silmin. Teflonpinta karhenee ja äkkiä kaikelle edellä kerrotulle on olemassa tukeva tarttumapinta.

Suosittelen lämpimästi sohvannurkkaan arkea karkottamaan. Jos ei muuten niin vaikka sanavarastoa kartuttamaan. Sen verran persoonallisesti Siliämaa sanojensa kanssa on temmeltänyt: ”haaroväli-Joel” ja ”äitikäsi” ovat vain alkua. Ja jouluksi itselle, siskolle tai vaimolle – tämä on hyvää tavaraa pitkästyttäviin pyhiin tai välipäiviin, jolloin ulkona on joko liikaa pakkasta tai turhan märkä räntäsade. Tai ihan vain vitutukseen (anteeksi kielenkäyttöni), jos ei tällä lähde niin ei millään!

Kategoria(t): Kirjoista | 3 kommenttia

Vihreä

Oranssi on vielä kesken. Vajaat kolmannes lukematta. Kurjaa, kun tekisi mieli ahmia kerralla koko kirja, se jo aiemmin mainittu Siliämaan Napanuoralla, mutta aika ei vain tunnu riittävän. Eilen illalla iltalukeminen jäi melkein kokonaan, sillä uuden asuntomme myötä olemme saaneet tähtitaivaan takaisin. Se kaartuu keittiön ja molempien olohuoneiden ikkunoista tummana ja kauniina, ilman urheilukentän valosaastetta. Ei tähtitaivas sentään hyvää romaania voittanut. Vihreinä loimuavat revontulet ne olivat, joihin unohduin. Ne, joita muistan nähneeni viimeksi silloin, kun asuin vielä lapsuuden kodissani maalla. Kuvaa en saanut enkä edes olisi osannut ottaa. Mutta päivityksen otsikkoon löytyi taas väriä!

Nyt menen ja kulutan seuraavat puoli tuntia kirjan parissa. Loppuratkaisu kiinnostaa kovasti, se tuskin on mitään sellaista, mitä lukija osaa arvata. Hauskaa silti arvailla.

Kategoria(t): Kirjoista, Uncategorized | Kommentoi

Oranssi!

Kuka väittää että syksy on harmaa? Kyllä se on kuulkaa oranssi!

Mari Siliämaan Napanuoralla ja Katri Rauanjoen Muuri. Näistä tullaan vielä kuulemaan! Täällä ja muualla.

Kategoria(t): Kirjoista, Uncategorized | 2 kommenttia

Valkoinen

Tähän asti nämä sivut ovat pysyneet tyhjinä. Minun sanani ovat olleet tyrehtyneinä jo kauan. On ollut vain työ, perhe ja suuri muutos. Nimittäin muutto. Koti on nyt purettu laatikoistaan uusiin neliöihin. Entiset kävivät ahtaiksi, emmekä enää viihtyneet niissä. Samoin kävi Vuodatuksen blogilleni, joka sulkeutuu ihan näinä päivinä. En enää viihtynyt siellä. Serverit kaatuivat ja kuvani katosivat, roskapostia syyti kymmenittäin joka päivä. Enkä minäkään ole enää se sama, joka Onnelisia alkoi aikoinaan kirjoittaa. Elämä on muuttunut ja minä siinä mukana. Vaikka sanotaankin, etteivät ihmiset muutu. Mutta kyllä muuttuvat. Elämä muokkaa ja kasvattaa.

Nyt opetellaan uutta kotia. Uutta blogia. Toivottavasti löydätte tänne, uudet ja vanhat lukijani!

Kategoria(t): Uncategorized | 4 kommenttia